Matias Häkkinen

Matias Häkkinen (s. 1981) ei syntynyt muusikoksi, mutta kasvoi taiteilijaksi. Lapsuutensa hän vietti musiikkiperheessä, jonka juuret ulottuvat esittävien taiteiden eri muotoihin, mutta minkäänlaista pakkoa jatkaa perheensä perintöä hän ei koskaan tuntenut. Kun Häkkinen aloitti pianotunnit yhtä aikaa peruskoulun kanssa, hän ei osoittanut suurta lahjakkuutta; soittaminen ei ollut helppoa ja kehitys oli melko hidasta, mutta kaikesta huolimatta Häkkinen oli päättänyt jo nuorena ryhtyä muusikoksi. Varasuunnitelmia ei ollut.

Lukioikäisenä Häkkisen soittoharrastus vaati jo täysipäiväistä huomiota, ja pianonsoitto tuntui olevan ainoa asia, jolla oli todellista merkitystä. Vaikka hän valmistui pianistiksi ammattikorkeakoulu Stadiasta, Häkkinen oli kokenut jatkuvia vastoinkäymisiä suhteessaan pianoon. Jatkuva harjoitteleminen, voimallinen soittotapa ja täysin muista syistä johtuneet olkapäävaivat sekä innokkuus omien rajojen jatkuvaan ylittämiseen aiheuttivat rasitusta fyysisesti ja henkisesti. Ongelman suremisen sijaan Häkkinen alkoi löytää ratkaisuja. Häkkinen pääsi omaksi yllätyksekseen ensiyrittämällä Sibelius-Akatemiaan pääaineenaan cembalo mutta samankaltaisuudestaan huolimatta uuden pääsoittimen idea ja pianonsoittoa varten opeteltu tekniikka piti opetella uusiksi. Samoin koko musiikillinen ajattelutapa, josta Häkkinen kiittää erityisesti opettajaansa Anssi Mattilaa. Kun Häkkinen vuonna 2011 valmistui, hän oli jo käynyt kovan henkisen koulun, saanut valmiudet oppia rajattomasti lisää ja kasvanut taiteilijaksi, jolle jatkuva laajentuminen ja uuden etsiminen oli tullut olennaiseksi osaksi elämän perusfilosofiaa.

Konsertoinnin ja siihen liittyvän sosiaalisen elämän, sekä erilaisten tuotanto- ja järjestelytöiden vastapainoksi Häkkinen vetäytyy soitinkokoelmansa pariin. Häkkistä voisi hyvin kutsua soitinnörtiksi, muttei missään nimessä soitinpuritaaniksi, joksi vanhan musiikin fanaattiset harjoittajat yhä toisinaan mielletään. Sähköpianoille, analogisille syntetisaattoreille, elektronisille efekteille ja vaikkapa keskiaikaiselle kampiliiralle löytyy käyttöä Häkkisen useisiin projekteihin, jotka eivät kumartele perinteille pelkästään niiden itsensä vuoksi. Häkkiselle vanhan ja uuden kohtaaminen ei ole paradoksi vaan itseisarvo, epämukavuusalueelle etsiytyminen ei ole pakkopullaa vaan elinehto. Eikä taiteilijana eläminen ammatti, vaan kutsumus.